Postijahdin esikuva
Ruotsin amiraliteettikollegio tilasi Suomesta monen muun laivan ohella neljän postijahdin sarjan Kruunupyyn Jouxholmenin telakalta vuonna 1679. Alusten perusrunkomallin ja rikin oli suunnitellut Ruotsiin Englannista palkattu laivansuunnittelija Charles Sheldon. Ruotsi eli tähän aikaan suurvaltakauden nousukautta. Naapurivaltiot olivat heikkoja ja Vaasa-suku oli onnistunut vakiinnuttamaan asemansa ja luomaan tehokkaan armeijan, joka laajensi vääjäämättä valtiota Itämeren reunoilla. Tällöin päätettiin parantaa myös Ruotsin ja Suomen sekä Baltian maiden välistä postiliikennettä, joka oli saariston postitalonpoikien tehtävänä. Saaristolaisten postiveneet olivat pieniä ja lähinnä kalastuksen ja pientavaraliikenteen tarpeisiin rakennettuja.
Postijahtien valmistuttua elokuussa 1679, ne kuljetettiin Tukholmaan, jossa ne varusteltiin ja luovutettiin käyttöön 13.11.1679.
Postitalonpojat eivät kuitenkaan halunneet ottaa uusia postijahteja käyttöönsä. Syytä tähän vastustukseen ei varmasti tiedetä. Syyn voidaan vain arvata olevan joko epäluulo uudentyyppisiä aluksia kohtaan, pelko vero- ja muiden helpotusten lopettamisesta postikuljetuksilta, pelko suuremman aluksen vaatimasta toisenlaisesta purjehdustekniikasta tai ehkäpä alukset koettiin hankaliksi käsitellä.
Tyynessä, heikossa tuulessa tai satama-altaissa uusien postialusten liikuttelu ei käynytkään yhtä helposti kuin sujui huomattavasti pienemmän soudettavan ja purjehduskykyisen kalastajaveneen siirtely. Niinpä amiraliteetti otti alukset talonpoikien valitusten takia omaan käyttöönsä ja postikuljetusta jatkettiin Venäjän vallan ajalle saakka talonpoikien omilla veneillä. Tullin käyttöön siirtyi joku aluksista. Mihin tehtäviin muut kolme vuonna 1679 valmistuneista postijahdeista joutuivat tai millaisiksi niiden kohtalot muodostuivat ei ole selvinnyt eikä mahdollisesti ole enää selvitettävissäkään. Tämän asian selvittely vaatisi joka tapauksessa amiraliteettikollegion inventaarioluetteloiden tutkimista.
Sheldonin piirustuksissa postijahdit olivat, kuten yllä olevasta kuvasta ilmenee, varustettu kahdella mastolla ja raakapurjeilla. Yhdistyksen aluksen piirustukset laatinut Per Olov Hjortell suunnitteli aluksen kuitenkin yksimastoiseksi kahvelipurjerikillä varustetuksi laivaksi. Tällaisella rikillä varustettu alus on huomattavasti helpompi purjehtia kuin raakapurjelaiva. Postijahti edustaa mitoiltaan ja malliltaan kuutti-tyyppiä (skuta), joka oli aikoinaan hyvin tavallinen talonpoikaisrahtialus-tyyppi. Alkuperäisetkin alukset oli suunniteltu paitsi postin ja rahdin niin myös matkustajien kuljetukseen.
Miksi Postijahdin esikuvat rakennettiin Pohjanmaalla?
Pohjanmaasta oli tullut merkittävä laivanrakennusalue 1600-luvulla. Laivanrakennus silloin, kuten nykyäänkin, edusti tekniikaltaan vaativampia elinkeinoja.
Laivanrakennustaitoja oli hankittu kauppamatkoilta Ruotsiin ja Baltiaan. Samoin oli käyty rakennustöissä hankkimassa lisäelantoa Ruotsissa ja opittu uusia tekniikoita. Rannikon talonpojat olivat lisäksi tottuneet rakentamaan kalastusveneensä itse, joten ei ollut kovinkaan suuri harppaus ruveta tekemään vähän suurempia aluksia myyntiin.
Miten sitten oli mahdollista, että Tukholmasta katsoen valtakunnan takapajulassa Pohjanmaalla valmistettiin lähes kaikki Suomessa tehdyt alukset ja että niitä riitti myyntiin Ruotsiinkin? Aiemmin pohjalaisten laivanrakennustaitoja selitettiin sillä, että he olivat niin taitavia kirvesmiehiä ja puuseppiä. Toisaalta puusepäntaitojen kehittyneisyyttä selitettiin sillä, että he rakensivat niin paljon laivoja. Tällaisesta kehäpäätelmästä päästään tarkastelemalla ajanjakson taloudellisia oloja Pohjanmaalla.
Tervanpoltto oli luonut Pohjanmaalle huomattavaa varallisuutta ja rannikkokaupunkien kauppiaiden oli kasvavilla pääomillaan mahdollista varustaa yhä uusia aluksia tervankuljetukseen kotikaupungin ja Tukholman väliseen liikenteeseen. Paluulasteina tuotiin tervasta saaduilla varoilla hankittua suolaa, mutta myös käsiteollisuustuotteita, kuten hienompia kankaita, metalliesineitä, aseita ja jopa vähitellen leviäviä nautintoaineita kuten tupakkaa ja kahvia, joita tervan vaurastamat talonpojat alkoivat vähitellen hankkia.
Laivanrakennustaitoja oli hankittu kauppamatkoilta Ruotsiin ja Baltiaan. Samoin oli käyty rakennustöissä hankkimassa lisäelantoa Ruotsissa ja opittu uusia tekniikoita. Rannikon talonpojat olivat lisäksi tottuneet rakentamaan kalastusveneensä itse, joten ei ollut kovinkaan suuri harppaus ruveta tekemään vähän suurempia aluksia myyntiin. Suomessa oli myös rannikolla saatavissa sopivaa puutavaraa laivojen rakennusaineiksi. Itsenäiset ja vaurastuneet rannikon talonpojat olivat ruotsinkielentaitoisia ja tottuneet asioimaan Ruotsissa, mikä helpotti kruunun laivatelakoiden perustamista Pohjanlahden rannikolle. Suuri laivojen kysyntä suurvaltakauden sotien aikana pakotti kruunua etsimään sopivia telakkapaikkoja myös Suomen puolelta ja näin perustettiin myös Kruunupyyhyn valtion laivaveistämö.
Syväsukellus 1600-luvulle
Postijahtiyhdistyksen rinnalle ja avuksi perustettiin v. 1999 Syväsukellus 1600-luvulle-niminen yhdistys. Yhdistyksen tarkoituksena on edesauttaa ja kehittää Merenkurkun ja sen saariston historian, elinkeinojen ja luonnon tuntemusta 1600-luvun hengessä.
Tarkoituksensa toteuttamiseksi yhdistys mm.
- kerää tietoa, joka liittyy edellä mainittuihin asioihin
- toimii yhteistyössä muiden samaan pyrkivien yhteisöjen kanssa
- tarjoaa jäsenjärjestöilleen tietoa ja koulutusta 1600-luvun historiasta.
Postijahdin ruokalista 1600-luvun hengessä
Saaristossa 1600-luvulla syödyistä ruokalajeista on löydetty aineistoa perinteisistä lampaanliha- ja kalaruoista sekä metsä- ja merilinturuoista aina niiltä ajoilta lähtien, kun asutusta saaristossamme on ollut. Pohjanmaan rannikolla 1600-luvun loppupuolen ruokavalio, jota myös syötiin seudun laivoilla, ei ollut niin yksipuolista kuin voisi kuvitella. Vaikka myöhemmin niin suuren merkityksen saanut peruna oli vielä tuntematon, käytettiin laajaa valikoimaa kasviksia, niin luonnonvaraisesti esiintyviä kuin viljeltyjäkin. Eri kaali- ja sipulilajeja käytettiin, kuten myös erilaisia ryytikasveja, jotka olivat erinomaisia vitamiinilähteitä. Sieniä ei ilmeisesti osattu arvostaa, ja saatavuudesta huolimatta marjojen käyttö oli verrattain vähäistä. Myös erilaisia juuria kerättiin. Viljoista ohra oli yleisesti viljelty ja sitä käytettiin puurojen, vellien ja leivän valmistukseen.
Ruokaa säilöttiin kuivaamalla, savustamalla ja suolaamalla. Savustettu ja kuivattu liha säilyi hyvin ja se oli tiivistä muonaa, joka oli suosittua matkaeväänä.
Yleisin kotieläin oli lammas, josta saatiin monenlaista ruokaa. Laivalla tarjoiltu maito oli piimän tai viilin muodossa. Possuja saatiin vaihtokauppana sisämaasta, jonne vietiin kalaa ja hylkeenlihaa, traania ja hylkeennahkoja. Sianliha suolattiin ja savustettiin talveksi.
Niin köyhillä kuin rikkaillakin oli ”riistaa pöydässä”, silloin kun sitä suinkin vain sai. Jänistä sekä metsä- ja merilintuja pyydystettiin yleisesti. Suurempaa riistaa ei juuri esiintynyt, paitsi tietenkin hylkeitä. Kevättalven jäille lähdettiin suurin joukoin elämään uskomattoman rasittavissa ja kurjissa oloissa jäiden päällä. Mukana vedettävissä veneissä asuttiin viikkokausia, jolloin hylkeitä tapettiin häilyvillä kevätjäillä. Saalis oli usein hyvinkin runsas, mutta meri saattoi niellä sekä saalistajat että heidän vaivoin kerätyn saaliinsa rajuilman sattuessa.
Ruokaa valmistettiin vaatimattomissa oloissa. Ruoka keitettiin ja halstrattiin avotulilla tai paistettiin kiviuuneissa, joita oli lämmitetty ensin tulella ja sitten lakaistu kutakuinkin tuhkattomiksi. Ruoka syötiin puu- ja saviastioista puulusikalla, puukolla tai yleisimmin paljain sormin. Haarukan käyttö yleistyi Suomessa 1600-luvun puolessavälissä, ensin yläluokan ja porvariston ja myöhemmin myös rahvaan ja talonpoikien käyttöön.
Ruokailuastiat
Keramiikkakirjallisuutta tutkimalla on selvitetty museolta klassiset mallit astiaston suunnittelua ja valmistamista varten. Ensimmäiset sarjatuotteiset keraamiset esineet savipajassa tuotettiin Suomessa vuonna 1561.
1600-luvun arkikäytössä olleet keramiikkaesineet olivat valtaosin tuontitavaraa mm. Hollannista, Saksasta ja Ruotsista, josta ne levisivät Pohjoismaihin ja omaksuttiin osaksi myös suomalaista keramiikkakulttuuria. Lopulta ne löysivät tiensä myös rahvaan ja talonpoikien keskuuteen.
Laivakäytössä esineitä käytettiin ruoanvalmistuksessa ja samalla myös ruokailu-, tarjoilu- ja säilytysastioina. Esineiden muotoilussa ja koristeellisuudessa olennaista on pelkistyneisyys ja tietynlainen kömpelyys. Keraamisten esineiden valmistus Vaasan seudulla alkoi Erik Wallenbergin toimesta hänen omassa savipajassaan vuonna 1669.
Postijahdilla käytössä oleva astiakokonaisuus, joka on valmistettu punasavesta, käsittää kaiken kaikkiaan 80 esinettä. Astiaston on suunnitellut ja valmistanut keramiikkataiteilija Harri Huhta.
Asusteet
Erillisessä asuprojektissa selvitettiin 1600-luvun lopulla rahvaan keskuudessa käytettyjen asujen ulkonäköä sekä tarkoituksena oli valmistaa 10 asukokonaisuutta (=paita, housut, muutama liivi, naisen puku). Totuudenmukaisuuteen pyrittiin, mutta mahdollisuuksien rajoissa. Kankaita ei lähdetty itse kutomaan tai värjäämään. Ongelmaksi muodostui lähteiden vähyys. Ei juurikaan ollut kuvia, tekstejä 1600-luvulta tai säilyneitä vaatteita . Monesti jouduttiin tyytymään asiantuntijan lausuntoon: ”On todennäköisempää, että asia on näin, kuin ettei se olisi”. Tämä toteamus tuli tutuksi. Vilkas meriyhteys Ruotsiin toi uutuudet, tiedot ja taidot ensin kalastajien ja muiden merenkävijöiden lähipiiriin.
Toinen ongelmakohta oli oikeanlaisten kankaiden löytäminen. Käsinkudotut kankaat olivat liian kalliita. Niinpä kankaita asusteita varten hankittiin ympäri maata: kirpputoreilta, tuttujen vinteiltä ja pikkuputiikkien vanhoista varastoista. Miehistölle valmistettiin asusteet, pellavainen paita ja housut, ja niille on saatu autenttisuushyväksyntä Pietarsaaren kaupunginmuseon johtajalta.
Musiikki
Vaasassa toimiva Finlands svenska folkmusikinstitut on selvittänyt millaista musiikkia rannikolla 1600-luvun lopulla soitettiin. Omista arkistoistaan on instituutti koonnut nauhoitteen, joka on käytettävissä taustamusiikkina purjehduksilla.
Navigointi ja purjehtiminen 1600-luvulla
1600-luvun aluksen kippari oli hyvin alkeellisten apuvälineiden varassa. Kompasseja oli käytössä ja yötaivaan tähtikuvioiden perusteella osattiin suunnistaa ainakin pääsuuntiin. Muuten merimatka oli aina suuri seikkailu ja elämysmatka, josta useimmiten selvittiin.
Käytössä ei ollut säätiedotuksia ja liikkeelle pääsyyn tarvittiin sopivaa tuulta, joka kuitenkin matkalla saattoi kehittyä myrskyksi. Toisaalta tuona aikana osattiin päätellä luonnon merkeistä ja varsinkin pilvimuodostelmista miten lähituntien ja jopa lähipäivien sää oli kehittymässä. Tällaisessa merenkulussa perinnetiedoilla oli hyvin suuri merkitys, missä arkipäivän havainnot, uskomukset ja kertomukset aiemmista matkoista loivat varmaankin osin turvattoman tunteen. Laivojen päälliköt olivat itseoppineita kalastajia tai talonpoikia. 1600-luvulla oli myös vielä pelättävä merirosvoja tai sotatilan aikana vihollismaan sotalaivojen kaapparitoimintaa. Rannikoiden muodoista oli jonkinlaisia käsityksiä, mutta merenkulun turvalaitteita ei ollut. Aikakauden kartat olivat suuntaa antavia, mutta pelkästään niiden perusteella kulkeminen olisi ilman paikallistuntemusta johtanut ja usein johtikin haaksirikkoon. Pimeys, myrskyt ja sumut olivat 1600-luvun merenkulkijalle kauhun paikkoja, koska luotettavaa paikannusmenetelmää ei ollut. Pohjanlahdella varsinkin Suomen puoleisen rannikon tuntumassa olivat vaanimassa pitkät ja paikoin kauas ulottuvat poikittaismoreenit siirtolohkareineen matalissa vesissä. Tämän vuoksi pyrittiin purjehtimaan päiväsaikaan ja selkeällä ilmalla.
Merimiesten yleisesti tunnettu taikauskoisuus on tarkoitus ottaa dramaturgiaan mukaan. Joukko vanhoja loitsuja ja taikoja on kerätty, tarkoituksena on käyttää niitä esimerkkeinä 1600-luvulle tyypillisestä salaperäisten voimien uskosta.
Majakat Merenkurkussa
Suomen luotsi- ja majakkalaitos perustettiin 1696 erillisenä alaosastona Ruotsin valtakunnan vastaavan laitoksen yhteyteen. Sen toimintaa johdettiin aluksi Karlskronasta, vuodesta 1770 Helsingistä Viaporin merilinnoituksesta.
Suomen ensimmäinen majakka rakennettiin 1753 Utön kallioluodolle Pohjois-Itämerelle Turkuun johtavan väylän suulle. Sen pyöreä torni oli muurattu kivestä, ja siinä poltettiin kynttilöitä ja öljylamppuja. Lisävalona poltettiin rautaisessa korissa palavia hiiliä. Toinen majakka rakennettiin 1800-luvulla Porkkalaan Suomenlahdelle.
Merenkurkkuun majakoita on rakennettu seuraavasti:
* Suomen vanhin säilynyt pupooki on Fäliskäretillä Rönnskärillä vuodelta 1784
* Norrskär, rakennusvuosi 1846, 1884 ja 1957
* Ritgrund 1863, 1945
* Strömmingsbådan 1885
* Valassaaret 1886
* Stubben 1954
* Utgrynnan 1960
* Vaasan majakka 1981